Helsingin Sanomat 14.1.2016

Kun nimetön lappu ilmoitustaululla aiheuttaa naapurisodan, paikalle kutsutaan tämä nainen

Vältelkää toisianne. Älkää edes tervehtikö.

Niin Miriam Attias joutui neuvomaan pöydän ääreen kokoontuneita kiukkuisia naapuruksia. Kokous oli ollut kokeneen sovittelijankin mittapuulla täydellinen epäonnistuminen: naapurit ärjyivät toisilleen eivätkä antaneet tuumaakaan periksi.

”Kun sitten tapasimme seuraavan kerran kolmen kuukauden kuluttua, olin valmiiksi peloissani: mitä jos ne taas alkavat vain huutaa”, Attias kertoo.

Mutta tapahtui jotain odottamatonta: tunnekuohu olikin laantunut.

Aikalisä tepsi. Osapuolet olivat valmiita pyytämään anteeksi ja menemään eteenpäin.

”Se oli todella hieno hetki.”

Aikaa, kärsivällisyyttä ja kykyä sietää epätoivoisiakin hetkiä. Niitä Miriam Attias tarvitsee erityisen paljon työssään naapuruussovittelijana.

35-vuotias opettaja ja sosiologi johtaa RAY:n rahoittamaa Naapuruussovittelun keskusta. Hän ratkoo sekä yksittäisten perheiden että kokonaisten naapurustojen välisiä jännitteitä. Apua riitoihin voi pyytää joko asukas itse tai vaikkapa kiinteistöyhtiö.

Sovittelu perustuu restoratiivisen eli korjaavan keskustelun menetelmään. Siinä sovittelija kuulee ensin osapuolia erikseen ja sen jälkeen auttaa heitä puhumaan keskenään.

Joskus riidoissa on kyse siitä, että naapuri kolistelee astioita yömyöhällä, kun toinen haluaisi nukkua. Tai joku on vienyt väärällä vuorolla pyykit pesutupaan eikä ole tajunnut pahoitella toimintaansa.

Joskus taas on kyse siitä, että uuden vastaanottokeskuksen lähinaapuruston asukkaat pelkäävät ulkoilla, kun liikkeellä on vieraan näköistä porukkaa.

Kaikilla tapauksilla on yksi yhteinen piirre: kun ei uskalleta ottaa asioita puheeksi, pikkuasiat paisuvat isoiksi konflikteiksi. Kiukku jää kytemään.

”Ihmiset eivät uskalla kysellä ja ihmetellä tarpeeksi. Jos käy mielessä pienikin ajatus, että jostain pitäisi sanoa, niin kannattaa sanoa heti”, Attias kehottaa.

”Yleensä riidoissa on kyse siitä, että ihmisten perustarpeet eivät täyty. Onhan ihan perusteltuakin toivoa kotirauhaa. Me vain olemme vähän huonoja ilmaisemaan tarpeitamme.”

Sinä pölvästi, joka jätit pyykkisi pesutupaan…

Nimetön lappu ilmoitustaululla tai postiluukusta tungettuna kuuluu kiinteästi suomalaiseen kerrostalokulttuuriin.

Monen mielestä on helpompaa vedota sääntöihin ja uhkailla taloyhtiön hallituksella kuin kysäistä naapurilta, miksi hän toimii niin kuin toimii. Kuluneella viikolla Länsi-Uudenmaan poliisi vetosi kaupunkilaisiin, jotta he eivät tehtailisi rikosilmoituksia tilanteista, joissa naapuri on kolannut lumet toisen tontille.

Attiasin mukaan byrokraattinen järjestelmä on osa ongelmaa: jotta vaikkapa kiinteistöyhtiö voi puuttua asukkaan toimintaan, siitä on tehtävä kirjallinen valitus ja hankittava todistajat.

”Se ohjaa ihmisiä poispäin toisistaan”, Attias sanoo.

”Suurimmassa osassa jutuista kukaan ei ole tarkoituksella halunnut aiheuttaa häiriötä. Useimmat olisivat toivoneet, että asiasta sanotaan kasvokkain.”

Jos ei kysy, alkaa herkästi tehdä omia tulkintoja, kytätä ja jupista muille. Pahimmillaan koko naapuruston ilmapiiri tulehtuu.

”Joillekin pihoille on rakennettu hieno yhteinen grilli, mutta kukaan ei uskalla käyttää sitä, koska pelkää häiritsevänsä.”

Noin puolet naapuruussovittelukeskukselle tulevista kiistoista on valtaväestön keskinäisiä. Lopuissa toinen osapuoli kuuluu johonkin etniseen vähemmistöön. Osuus on niinkin suuri, koska malli perustettiin alun perin Suomen Pakolaisavun asiakkaiden tarpeisiin, ja keskus toimii yhä osana Pakolaisapua.

Riidan aiheet ovat kaikkien ryhmien välillä hyvin samanlaisia, Attias sanoo: meteli, yhteisten tilojen käyttö, lasten käytös. Monikulttuurisissa naapurustoissa virhetulkintoja vain tulee erityisen helposti, kun toisten elämäntapaa peilataan vasten omia ennakkoluuloja. Miksi siellä ramppaa niin paljon vieraita? Voinko komentaa niiden lapsia, kuuluuko se niiden kulttuuriin?

”Tietenkin on erilaisia kulttuureja, mutta ihminen on paljon moniulotteisempi. Useammat asiat koskevat meitä kaikkia kuin mitä me usein luulemmekaan.”

Attias kasvoi kaksikielisessä perheessä, jossa puhuttiin suomea ja ranskaa. Hän on itsekin kokenut syrjäyttämisen, eli ympäristön halun luokitella vähänkin erilainen ei-suomalaiseksi.

”Täällä kysytään hirveän helposti, mistä sinä olet.”

Nuoruusvuosinaan Oulussa tummapiirteinen tyttö poti kaiken aikaa ulkopuolisuuden tunnetta. Jossain vaiheessa hän lakkasi kokonaan puhumasta isänsä kieltä ranskaa ja alkoi haaveilla vaaleista hiuksista.

Teininä kanta muuttui: Attias alkoikin korostaa erilaisuuttaan.

”Kärsin pitkään jatkuvasta identiteettikriisistä. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ulkopuolisuuden tunne ei ole välttämättä aina vain negatiivinen asia. Se tuo myös vapautta. On tavallaan sisäänrakennettuna se, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla.”

Kahden äidinkielensä ansiosta Attias päätyi töihin maahanmuuttoasioiden pariin. Hän aloitti uransa Oulun Punaisessa Ristissä vuonna 2009, kun Suomeen tuli edelliskerran suurempi joukko turvapaikanhakijoita. Kemiin ja Pudasjärvelle perustettiin vastaanottokeskukset, ja Attias koordinoi vapaaehtoistoimintaa.

Myöhemmin Attias järjesti monikulttuurisuuteen liittyviä palveluja ja koulutuksia Helsingin kaupungin henkilöstölle. Häntä hämmensi se, miten paljon kantasuomalaiset kaipasivat tietoa kulttuureista.

”Minä kun en usko ollenkaan, että sellaista tarvitaan! Yleinen kulttuuritieto saa ihmiset usein entistä enemmän lukkoon. Sen sijaan pitäisi kohdata ihminen ihmisenä: mitä sinä ajattelet tästä? Miten tämä sinun mielestäsi pitäisi hoitaa?”

Attias ryhtyi opiskelemaan sovittelumenetelmiä ja edistämään työhyvinvointia monikulttuurisissa työyhteisöissä. Hän huomasi, että niissäkin ongelmien perimmäinen syy löytyi yleensä muualta kuin kulttuurieroista: tiedonkulusta tai johtamisesta.

”Sovittelen siis etnisiä konflikteja, mutta en usko, että niitä on olemassa.”

Kuluneena vuonna tavalliset naapuririidat jäivät sivuosaan, kun Suomeen tuli ennennäkemätön määrä turvapaikanhakijoita.

Attias on vetänyt keskustelutilaisuuksia, joissa on ollut mukana vastaanottokeskusten naapurissa asuvia, keskusten henkilöstöä ja turvapaikanhakijoita.

Attias on vetänyt keskustelutilaisuuksia, joissa on ollut mukana vastaanottokeskusten naapurissa asuvia, keskusten henkilöstöä ja turvapaikanhakijoita.

”Kun asioita tapahtuu nopeasti, tieto ei kulje hyvin. Silloin on normaalia, että ihmiset pelkäävät. Se pitää ottaa tosissaan”, Attias sanoo.

”Huolen ja epäluulon alta voi hyvin löytyä mutkaton, hyväksyvä asenne. Se ei vain ehdi tulla esiin, jos ihminen tyrmätään heti, kun hän vaikka kysyy, uskaltaako käydä lenkillä.”

Tietoinen vihanlietsonta ja vastaanottokeskuksiin kohdistuneet väkivallanteot on kuitenkin eri asia kuin pelko tai hämmennys. Attiasin mielestä pitäisikin tunnustaa, että käsissä on jo todellinen konflikti.

”Suomessa on paljon kansainvälistä rauhanosaamista, jota pitäisi paremmin ottaa käyttöön myös kotimaassa.”

Onko ammattisovittelija itse ollut syntyjään diplomaattinen? Ei oikeastaan. Pikemminkin suorapuheinen, jopa jyrä.

”Luulen, että joissain piireissä minua ei pidetä mukavana”, Attias tunnustaa.

”7- ja 9-vuotiaiden lasteni konflikteja en ole aina kovin hyvä ratkomaan – enkä omiani. Mutta siinä olen kehittynyt, että olen lakannut välttelemästä konflikteja. Olen ehkä mennyt sitä kohti, mitä pelkään.”

Lapsena Attias oli ujo ja arka. Omista tuntemuksista puhuminen on vaatinut opettelua.

”Olen oivaltanut, että joskus kun on jumissa, vain ulkopuolinen näkökulma auttaa pääsemään eteenpäin ja luopumaan omasta oikeassa olemisesta. Sitä usein vaaditaan onnellisuuteen ja rauhaan. Joskus täytyy valita, ollako oikeassa vai onnellinen.”

Ulkopuolisena sovittelijana Attias näkee usein selvästi, että ihmisen elämä helpottuisi, jos hän luopuisi omasta tiukasta totuudestaan. Välillä riitapukarien kanssa on puhuttava pitkäänkin, ennen kuin heitä saa edes samaan pöytään. Se vaatii luottamusta. On oltava yhtä aikaa puolueeton ja kaikkien puolella.

”Hyvä sovittelija on vähän kuin hyvä tarjoilija, aika näkymätön. Kuulen ihmisiä ja avaan keskusteluyhteyden, mutta he ovat itse oman elämänsä parhaita asiantuntijoita.”

Kasvotusten pystytään usein sopimaan ainakin jostakin. Säännöistä edetään konkretiaan: aikaisin töihin heräävä naapuri joutuu syömään unilääkkeitä, koska minä yökukkujana mekastan. Yhdessä naapurit määrittelevät, mitä tehdään: kymmenen jälkeen vältetään tiskaamista ja iskuja lattiaan, mutta suihkussa saa käydä.

Attias näkee jo ilmeestä, kun ihminen sulaa. Kun kaikki ovat ensin pitäneet tiukasti kiinni omista tarinoistaan ja vaatineet hyvitystä jokaiseen vääryyteen, tapahtuukin käänne. Joku kyllästyy ja haluaa nollata tilanteen.

”Se on joka kerta yhtä palkitsevaa ja liikuttavaa”, Attias sanoo.

”Minä usein oikeasti tykästyn ihmisiin, joiden kanssa työskentelen. Siksi olen varmaan tässä työssä. Kuunnellessaan ihmisiä sitä oppii niin valtavasti elämästä joka kerta.”