Jotkut runot pakottavat kirjoittamaan itseään,
kuten sireeni puskee ikkunalasien läpi yöllä,
etkä voi sulkea uutisia ulos silloinkaan kun yrität.
”Kirjoita inhimillistävä runo”, kynäni ja paperini haastoivat minua.
Näytä heille, miten väärässä heidän ennakkoluulonsa ovat.
Ole samaistuttava!
Kirjoita jotain mieltä nostattavaa vaihteeksi.
Hymyile.
Kerro heille kuinka sinäkin itkit Toy Story kolmen lopussa
ja miten sinäkin osaat jutustella säästä postitoimiston jonossa, kuten kuka tahansa.
Miten sinä et vieläkään osaa tehdä täydellistä määrää pastaa.
Syötä heille tarinoita huumorista.
Viittaa lapsuuteesi.
Kerro anekdootti itsestäsi.
Mainitse X-Factor.
Ole kotoisa,
menestyvä.
Kerro, että sinä tunnet ruskeita poikia, jotka itkevät.
Kerro Azadien Amirien ja Hasanien puolista, joista he eivät tiedä,
ja Sumayien ja Aishojen monimutkaisesta sisäisestä maailmasta.
Kerro heille komedioita ja tragedioita.
Miten täynnä elämää me olemme.
Miten täynnä rakkautta me olemme.
Mutta ei.
Laitan kynäni pois.
En anna sen runon pakottaa minua kirjoittamaan itseään.
Sillä se ei ole se runo, jonka haluan kirjoittaa.
Se on se runo, joksi minut on kutistettu.
Minut on kutistettu todistamaan, että elämäni on inhimillistä, koska se on samaistuttavaa,
arvokasta, koska se on tunnistettavaa.
Mutta hyvät arvosanat, perhe ja lapsuusmuistot, eivät ole ainoat asiat, joita lasketaan elämäksi.
Eläminen on.

Joten tämä ei ole ”muslimit ovat kuten me” -runo.
Kieltäydyn olemasta kunniallinen.
Sen sijaan: rakastakaa meitä, kun olemme laiskoja.
Rakastakaa meitä, kun olemme köyhiä,
kun olemme terapian tarpeessa ja kamppailemme ja itkemme rikkinäisinä.
Rakastakaa yhtä korkealle kuin leijat, työttöminä, vuoristoradalla, aikaa tuhlaavina, koulussa epäonnistuvina. Rakastakaa meitä likaisina, ilman oikean väristä passia, ilman oikean kuuloista englantia.
Rakastakaa meitä hiljaisina,
anteeksipyytelemättöminä,
ostoksilla halpahalleissa,
koulua välttelevinä,
kodittomina,
väkivaltaisina.
Rakastakaa meitä, kun emme ole urheilijoita, kun emme leivo kakkuja,
kun emme tarjoa kotejamme tai ilmaisia taksikyytejä tapahtumien jälkeen,
kun olemme rikkinäisiä, itsemurhaa harkitsevia,
kun emme tuota mitään lisäarvoa yhteiskuntaan.
Rakastakaa meitä silloin.
Koska jos minun tarvitsee todistaa sinulle ihmisyyteni,
minä en ole se, joka on epäinhimillinen.

Äitini laittaa minulle tekstiviestin, kun BBC:n uutisissa on hälytys päällä:
”Oletko turvassa? Ilmoita kun pääset kotiin turvassa.”
Ja hän tarkoittaa: turvassa siltä, mitä tapahtui kyllä, mutta myös sen jälkiseurauksilta.
Joten joskus ihmettelen: minä viikonpäivinä minut lasketaan liberaaliksi
ja minä hetkenä olen konservatiivi?
Ihmettelen, kun ostat pommeja: onko olemassa selkeää eroa ihmisiä tappavien pommien ja sankaripommien välillä, sankaripommien, jotka sirottelevat demokratiaa?
Emmekö olekaan syyttömiä kunnes toisin todistetaan?
Miksi tapamme sen nimissä että pelastamme ihmishenkiä?
Kuinka laittomasti voimme ottaa ihmisiä säilöön lain suojelemiseksi?
En voi kirjoittaa sitä.
Laitan kynäni pois.
En voi.
En suostu.
Onko tämä radikaalia?
Olenko minä radikaali, koska enää ei ole jäljellä muuta paikkaa olla olemassa?